Yks mun suosikkiharrastuksista on paperiaskartelu. Rakastan kauniita ja söpöjä printtipapereita, mutta en hanki niitä kovin usein, koska sitten harmittaisi jos ne oottaisivat vaan käyttämättöminä laatikoissa. Nyt kuitenkin tilailin joulun jälkeen taas monenlaista paperia varastoihin, kun kuitenkin saan myös iloa siitä, että tiiän, että mulla tarvittaessa on niitä papereita jos tarviinkin. Sama juttu karkkien ja suklaan kanssa, en syö kerralla suuria määriä, mutta aina on oltava jossain herkkujemma, jos sattuukin tekemään mieli.

Halusin osallistua Inspiroidu-blogin tammikuun kisaan, ihan itseni takia, koska pohdin ja haaveilin jo aiemmin, mitä tältä vuodelta haluan, toivon ja mistä iloitsen, ja nyt sain kirjata asioita ihan ylös asti. Ja melko nätistikki vielä. Tein sivuja valmiiksi jo ennenkuin oli mitään pohjaa mihin kirjasta rakennan, niin kävi sitten niin, että jouduin joistain sivuista leikkaamaan roimasti pois, kun päädyin tähän kirjaseen. Mutta ei se haittaa, nyt on sisältö tärkein. Ja uskallan sen myös teille esitellä, olkaat hyvät!

Vuonna 2010...

(meille ei oo tulossa :))

Loppuun teille vielä yksi suosikkimusiikkivideostani (klikkaa, kuva on linkki):

Mulla on ollu pitkään ompelukone tuossa ihan näkyvillä... tielläkin, vois sanoa, ja jos on liienny aikaa oon aina jotain ommellut. Tai siis en ihan mitä tahansa, vaan pehmoja. Ylläri. Siinä on koneen vieressä valmiiksi summammutikassa leikeltyjä osasia, joista pehmot valmistuu. Meijän koti on melko iso, ja täällä on myös melko paljon pehmeitä asioita. Mutta haitanneeko tuo, ei ollenkaan! Eli lisää vaan! Kunhan pinot on suorassa.

Oon pitkään halunnu ommella taloja, ehkä sellasia kulmikkaita ja kolmiulotteisempia, mutta aloitin tällaisesta, pekkaperustalosta. Siitä tuli ihan hauska talo.

Uneliaan viiksiherranallen parhautta on pitsirusetti. Jonka tekemisestä voinkin kertoa vähän enempi. Mulla siis on myös melko paljon kaikenlaista askartelutarviketta, ja hilua ja jämäpalaa, ja krumeluureja ompelulaatikoita on useampiki, useissa eri huoneissa erinäisissä säilytystiloissansa. Niin, sitten on hauskaa, kun teen jotain työtä, usein katsellen elokuvaa siinä samalla, käytän lähimpinä olevia tarvikkeita, ellen ole varannut tarvittavia ainesosia valmiiksi. Tämä punainen käsinvirkattu pitsi sattui nyt vaan olemaan olohuoneen pöydän laatikossa ja päätyi siksi rusetiksi. Ja samalla katsoin elokuvaa nimeltä the Visitor, joka oli lämminhenkinen, mukava kertakatselu. (eilisen surkuhupaisan videovuokraamokäynnin jälkeen taijan alkaa ite pitämään Tiina suosittelee tykkäämiään elokuvia-palstaa. minusta on vähän kumma, jos videovuokraamon tytöt eivät osaa ees puhua, saatika sitten suositella jotain - siis ihan mitä vaan vaikka, vaikka ihan mitä sattuu en vuokraiskaan :))

Käytiin Neitokaisen kanssa viikonloppuna kylässä tosi kauniissa kodissa. Vanhan talon makuuhuoneen seinällä oli eräs taulu, jonka viime kesänä Neitokaisen kanssa yhdessä teimme lahjaksi. Melkein olin unohtanut koko taideteoksen. Mutta mitä kummaa, kodissa käyneet vieraat ovat useampikin ihastelleet taulua ja oikein kyselleet perään, niin johan mullaki pitää taulu esitellä teille. (en siis muista olenko tehnyt niin jo aiemmin :))

Maalauspohjaan Neitokainen on saanut maalata ihan mitä tahtoo ja liimasimme yhdessä vielä hauskoja taulukuvia ja laitoimme pitsiä reunaan. Monipuolinen teos, ja just sen värinen mistä määki tykkään. (vaikka aina hoen, etten muka tykkää violetista, tykkään silti)

Neitokainen toivoi joululahjaksi bambia, siis ihan oikeaa bambia äiti, hän sanoi ja vaikka äiditkään ei ihan kaikkeen pysty, niin tämäkin äiti aikoi kuitenki yrittää. Ennen joulua oli hoppua kovasti, eikä käsintehtyjä lahjoja heijastinruusukkeita lukuunottamatta ollut juurikaan. Ihanina pakkasiltoina ja pyhäpäivinä sitten joulun jälkeen ompelin pienen suuren Bambin. Sehän on oikeasti Ottobren kaavalla tehty aasi, josta on meillä hoivattavana pieni lapsiversiokin, ja koska se on ollut bambi, niin tietysti sen äitikin on. Kysykää vaikka Neitokaiselta. On sen verran pikkuvanhaa ja hauskaa tarinaa hällä, että varmasti löytyisi selitys miksi niin on.

No, minusta pehmosta tuli ihana ja en meinannu malttaa oottaa, että sain jättää pehmokaisen olohuoneen sohvalle odottamaan aamuherääjää.

Materiaalina siis pehmoista karvakangasta ja japanilaista sienipuuvillaa.

Halirutistajana Neitokainen.

Ja kaavaa suurennettiin alkuperäisesti roimasti.

Jalkojen kiinnittäjänappeina vanhat puunapit 40-luvulta. Löysin ne joskus Tampereen Tallipihan jostain myymälästä. Oikeat aarteet!

Tässä Neitokaisen itsensä kuvaama kuva äitibambista. Oli kyllä kuvattavan arvoinen myös itse kuvaaja, kaksivuotias kantamassa valtavaa järjestelmäkameraa kaulassaan ja tähtäämässä, ja siinä samalla pitäis sormen yltää napillekin. Ihana! Eikä äiti muuten sen jälkeen oo saanu ottaa kuvia ilman, että hihna on kaulan ympärillä. :)

Kiitos kaikille ihanille blogini lukijoille olemassaolosta, ja oikein hyvää uutta alkavaa vuotta! Toivon teille kaikille paljon intoa ja inspiraatiota, touhua ja tehokkuutta, lepoa ja laiskottelua! Itselleni toivon ainakin paljon enemmän aikaa tehdä niitä muita ihania juttuja, joihin ei viime vuonna liiennyt aikaa. Vaikka ihan hyvä on olla näinkin. :)

Pieni, sinisilmäinen Kaisla-tyttönen sai meiltä lahjaksi tonttulakin ja pienen pehmon, molemmissa lukee kissankokoisin kirjaimin lahjansaajan nimi. Tämä lienee lahjantekijän joku uusin villitys.

Tämän pienen kameleontin sai ihana Iiris, vastalahjaksi saamastani ponikorusta. Tosin jo aikoja sitten, mutta nyt kun tämä kuva tuli vastaani (tietokoneen työpöydällä), sain siitä monta uutta ideaa joululahjoihin. Ajattelin tänä vuonna(kin) tehä niin monet lahjat ite, kuin vaan ehin ja jaksan. Nyt niitä ideioita sitten ammennetaan kaikkialta, ja illat valvotaan toteuttaen niitä. Tykkään siitä tavastani tehdä.

Pittää vielä kertoa teille tarina tämän päiväisestä joulukorttipajastamme. Keksin aamusella hauskan idean ihan sattumalta, miten toteuttaa joulukortit tänä vuonna. Semmoinen helppo, mutta ei tylsä tapa tehdä ne. Papereista tehty kuusi ja sen vieressä piirretty tonttu. (aika omalaatuista!) No, tein siinä sitten sellasta mallikappaletta ja pyysin Neitokaista piirtämään toiselle paperille tontun, että harjoteltaisiin vähän, kun ei oo taijettu tonttuja vielä piirrellä. Tontusta tuli hieno ja Neitokainen itsekin oli selvästi hyvin tyytyväinen, ja siihen se sitten piirsi tonttujen viereen kuusenkin. Piirustuksesta tuli niin hieno, että taisi mennä äidin korttisuunnitelmat uusiksi. Skannattuna ja printattuna se piirustus olis ihana hetki tästä marraskuusta ja pienen Neitokaisen pieni taideteos, joka ilahduttaisi varmasti myös joulukorttien saajiakin. :)

...tai jotenki sinnepäin on joku Muumilaakson asukeista sanonut ja se on hyvin sanottu, vaikka varmasti sen eritavalla muistankin, kuin miten se alkuperäinen meni. Mutta tottahan tuo on. Kun saa tehdä asioita, joista pitää ja joita tehdessä mieli lepää, niin silloinhan sitä ihminen on onnellinen ja tyytyväinen. Omaa hyvääoloani oon kasvattanut näitä tilkkuja täytellen pistelyksilläni. Oma arvoisa pieni Neitokaisenikin on piirrellyt äidille malleja. Parhainta ikinä.

Ihan ensiksi kiitokset kaikille tilkkupeittoani kommentoineille, sananne lämmittävät. Oon itekki peitosta yhä onnessaan ja innossaan, vaikka nyt se jo tuolla makoilee mytyssä Neitokaisen huoneen tuolilla! ...mutta kaikki se saa munt haluamaan vaan lisää tilkkupeittoja! Siispä uutta pukkaa. Ihanaista, hillitympää (pah!), aikuismaisempaa (heh!) ja hyvin tyttömäistä, isotilkkuista ja hassunhauskaa, omilla piirustuksillani koristeltua. Tykkään!

Kirpsakkaa lokakuuta Neitoset ja Herrasmiehet!

Se on nyt valmis. Ihanaa. Olihan siinä homma, mutta tämä työ antoi kyllä myös paljon iloa. Oon tehny peittoa joka päivä ainakin kuukauden ajan. Sunnuntain puutarhahommatki saivat jäähä oottamaan muita aikoja, kun tajusin, että tänään tämä valmistuu!

Ajatuksenani oli tehdä päiväpeitto Neitokaisen sänkyyn, mikä nyt ei vielä ihan kamalan suuri ole.. No siinä sitten matkan varrella, tai oikeastaan niitä tilkkuja leikellessä peitto vain suureni, ajattelin, että no mitäs siitä jos se on reilumpi, meneepähän pidempään jos siltä tuntuu ja ison peiton alle on kivempi sujahtaa kuin pienen pikkiriikkisen. Lopullinen koko on suunnilleen 150 x 200 cm. Mitään sen kummempia tekniikoita peitossa ei ole, postikorttiruutua toisen vieressä ja yksi isompi puu.

Kankaat ovat kaikki tilkkuvarannoistani ja niillä on ihania tarinoita! Neitokaisen kummitädin äidin ompeluhuoneesta löytyneitä kankaanpaloja ja kummitädin yhtä keskeneräistä hametta siivuina, minun vanha neulemekkoni, raskausaikana haalittuja aarrekankaita, entisen työharjoittelupaikkani ihanuuksia, Neitokaisen kastemekkokangasta...

Halusin peitosta erityisen ja koska rakastan käsintikkaamista, se oli oikeastaan pohja kaikelle tässä peitossa, että tikkaan käsin muliinilangoilla. Halusin jotain muuta kuin suoraa linjaa, niin päädyin sitten tekemään erivärisillä langoilla pieniä saaria sopivien välimatkojen päähän toisistaan. Ja tietysti sekaan salaisia viestejä ja juttuja, jotka peitosta löytää vain kun oikein tarkasti katsoo ja etsii.

Minusta siitä tuli kyllä aika ihana!

Neitokainen oli sitä mieltä, että peiton alla voi nähdä unia isoista ja pienistä asioita!

♥